Don't buy the promises 'cause, there are no promises I keep

Oon ollut niin kauan poissa, enkä ihan tiedä, onko tää nyt paluu vai ei mutta elämäntilanteet mua on usein tän blogin kanssa ohjanneet. Ja nyt mun elämä on taas vähän hukassa. Ja ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen (jota se todellisuudessa onkin) käyttäjätunnus ja salasana tuli niin lihasmuistista, että ihan kuin en olis koskaan kirjoittamista lopettanutkaan. Ei mulla mitään varsinaista sanottavaa ole, ei kai mulla oikein koskaan ollutkaan mutta nyt tuntuu tältä. Että pitää kirjoittaa jotain. Jotain mitä muut ei ehkä ymmärrä mutta osaa arvata. Jotain, jonka tahdon jonkun näkevän mutta voin vaan toivoa näkevän. Niin tai näin, oon taas vähän eksyksissä. Niin elämässä kuin tässä pienessä päässäkin, joka ajattelee niin paljon, ettei kaikki taas mahdu yhteen päähän.

Olkoon tämä toivottavasti (hoiperteleva) uusi alku jollekin, mitä tämä blogi joskus oli. Henkireikä. Tosin se oli sitä ennen positiivisessa mielessä. Ehkä se on jatkossakin, mutta tällä kertaa jonkinlaisen sumuverhon takaa. Enkä sano, että se olis negatiivinen asia, päin vastoin. Siitä on tavallaan nautittava, ettei koskaan tiedä mitä päivä tuo tullessaan. Ehkä asun huomenna jo Helsingissä, Lontoossa tai Istanbulissa. Elämä on jännittävä ja kaikkien mun ratkaisujen jälkeen, se taitaa viimein olla just sitä itseään. Jännittävää. Siihen mä kai pyrinkin. Ehkä.

Something more than ink

Unelmakuvat. Mua ärsyttää suunnattomasti ettei noista kumpikaan ole mun käsivarsi. Ylempi kuva on jotain niin upeeta, että oon tuijottanut sitä jo ikuisuuden ja seurannut Valerie Vargasta muutenkin jo vaikka kuinka kauan. Uskomaton nainen. Jos vaan pääsen harjotteluun Englantiin niin ensimmäisenä vapaapäivänäni mä suuntaan tän naisen puheille (eihän se mikään ongelma tietenkään ole, että jonot Vargasille on niin pitkät, että neito ei ota enää uusia asiakkaita vähään aikaan. Mutta mulla on liike ja sen sijainti jo hyvin hallussa, siis aikaa kosiskelemaan vaan!).

Alemman tekijän, Kuusiston Tomin, pääsin tapaamaan maanantaina = pure awesomeness. Alun perin Mäkisen Antin ois pitänyt tehdä mun kuva jo syyskuussa mutta sairastelun takia Antti soitti Tomin Helsingistä tekemään omia varauksiaan pois alta ja Tomi oli valinnut niiden joukosta muun muassa mut ja Juskan. Ja voinko olla enempää kiitollinen! Odotukset oli korkeella, kun olin netistä selaillut Tomin kuvia ja tää tuli vastaan. Upea.

Ja tässä on Tomin taidonnäyte mun iholla. Love it love it love it. Ja niin kuin varmaan kaikille käy, mä oon jo ihan menossa varaamaan uutta aikaa. Tästä se lähtee.

And the bike you rode to school now it rests where your story began

Angukselta ja Julialta sulle terveisiä, Pekko.

Käytiin tyttöjen kanssa katsomassa Pekkoa. Oli hirmu kaunis lumisade ja lumi narskui kengissä. Pekolla oli jo valmiiksi muutama kynttilä ja kun me lähdettiin, niitä oli vielä enemmän. Tehtiin jopa Tikkakoski sightseeing -kierros, ei löydetty Stop - hammertime -liikennemerkkiä mutta muistelin sitä kyllä lämpimästi. Ja kaikkia muita Pekon tarinoita. Ikävä on edelleen ihan kamalan suuri. Rautatieasemalla ja junaradoilla meen aina hiljaiseksi.

Maanantaina saan viimein mun kuvan koristamaan mun muuten niin typerän näköisiä jalkojani. Pekkokin tykkäs siitä kuvasta paljon.