Musta tuntuu, että mua ei oo. Oon ihan muualla kuin kotona ja musta tuntuu, etten ole minä täällä. Enkä ookaan. En astele alusvaatteisillani ympäri taloa ja pihaa enkä päätä mitä kanavaa katsotaan telkkarista. Se ahdistaa, mulla on ihan mieletön koti-ikävä. Mulla on ikävä äitiä ja sitä, että saan ärähtää Valtterille kun se ärsyttää. Ja että saan hellyydenpuuskissani pyöritellä sitä ilmassa tai olla laiska ja löhötä sen kanssa sohvalla. Mulla on ikävä mun asioita ja tavaroita ja suhteita. Ikävä tuttuja katuja ja paikkoja, sitä että saan kävellä tulevan oman kodin ohi ja hymyillä. Ja että saan olla oman perheen kanssa omassa kodissa just niin kuin oon.
Eka päivä yksin täällä takana ja oon tässä jamassa. Nyt teen töitä vaan aamusta iltaan ja perjantaina pääsen kotiin.
Mun identiteettikriisikin on palannut. Mietinkin minne se on kadonnut, tosin en tiedä kaipasinko sitä vai en. No en, mutta enhän mä olis mitään jos joskus vastaisin kysymykseen jotain muuta kuin "en tiedä".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti