Se on aina kauheeta, kun ei osaa auttaa. Vaikka olis ihan pikku juttu ja silti tuntuu, että ei osaa muuta kun levitellä käsiään ja huokailla turhautumista. Pienet jutut on joskus isompia kuin niiden ehkä tarvis olla tai isompia kuin annetaan ymmärtää. Elämän pienet ilot muuttuu nopeesti vähän suuremmaksi suruksi, jos ei pysy tarkkana.
Suremishommat on ihan sieltä ja syvältä. Melankolianhakuisena ihmisenä tavallaan nautin surkuttelusta ja siks oon esimerkiksi niin ylenpalttinen Greyn Anatomian katsoja ja joka jakson lopussa ootan sitä kliimaksia, jonka johdosta saa vollottaa oikein olan takaa. Ja ihan tietoisesti alan kuuntelemaan surullista musiikkia, että olis jotakin mietittävää. Ilosena oon todella tyhmä, enkä pohdi mitään. Pohtiminen ja vatvominen on aika kasvattavaa ja mieli maassa miettii paljon ja joskus liikaakin. Mutta mieluummin oon kyllä ihan vaan iloinen, mitä suurimmaks osaks ajastani olenkin. Onneksi. Elämässä tulee vastaan niin paljon paskaa, että miksi olla tahallaan surullinen? Ehkä mä opin olemaan syvällinen myös iloisin mielin, se voi olla varsin virkistävää.
Terveisin valmis nukkumaan, hulttio ja vaikutteille altis Maikki
It's empty in the valley of your heart
The sun, it rises slowly as you walk
Away from all the fears
And all the faults you've left behind
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti