Kun heräsin, olin vahvasti sitä mieltä, että ihmiset ja ihmisyys on saastaa, että ihminen on turha olento jolle mikään ei ole pyhää. Kukin tekee mitä tahtoo, rakastaa ja on rakastamatta ja tekee ristiriitaisia asioita. Mua kuvottaa se miten helppoa on tehdä väärin ja satuttaa. Vaikkei edes tekisi tietoisesti niin voi sitä kurjuuden juhlaa mikä seuraa joskus toisen tietämättäänkin. Mä olen unohtelija. Unohdan soittaa, vastata tekstiviestiin, herätän usein turhaa toivoa ja annan odottaa, en pidä kunnolla yhteyttä, kiusoittelen, mun mieli on tuuliviiri ja yritän aina saada kaikki yhtä aikaa onnelliseksi. Se jos jokin tuottaa pettymyksiä. Se surettaa mua ihan valtavasti, varsinkin kun tiedän mikä mättää enkä silti muutu. I must make a change, niin mun on tehtävä.
Mutta en mä ihan lopullisesti ole uskoani meihin ihmisiin menettänyt. Juttelin rakkausasioita ja multa kysyttiin oikeita asioita oikeaan aikaan ja ehkä me ihmiset vielä tästä noustaan. Ehkä mun on vaan katsottava asioiden hyviä puolia tästä lähtien. Niin mä kyllä yleensä teenkin, mutta joskus asiat pääsee liian syvälle mun päähän. Sekava pää on kuitenkin ehkä toisaalta vaan onnekasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti