I promise not to stay quiet

Mikään keikka ei voita eilistä. Ei mikään, ihan uskomaton. Lauantaina Riina ja Temsu tuli meille yhden maissa ja päästiin jopa kerrankin ihan aikataulussa lähtemään liikkeelle. Kahden aikaan odoteltiinkin sit jo Juskaa Joutsassa ja ennen kolmea oltiin taas tien päällä. Helsingissä lyöttäydyttiin yhteen Annen, Reetan, Tuukan, Vesan ja Pepin kanssa ja suunnattiin kultaisia muistoja täynnä olevaan Omenahotelliin, jossa kaljatölkit aukes aika nopeasti kun oli kamat saatu ovesta sisään. Mun linja tosin oli, että en missaa Endvitunstandia sen takia, että hotellissa dokaaminen nyt vaan on aika kivaa. Kasin maissa lähdettiin kävelemään Nosturia kohti, bongattiin Viva Clarityn paita ja Aki oli iloinen, syötiin paskat ranskalaiset Sibyllassa ja sisälle loppuunmyytyyn Nosturiin, jossa Mirko oli käsi ojossa kauppaamassa Foreseenin kassuja..

Wasted alotti illan ja soitti ihan siistin keikan ja Rönkön Villekin on aika komea tapaus. Wastedin jälkeen kerkes vähän seurustella ihmisten kanssa, nähdä muun muassa Simoa ja olla Jesperin kiusattavana. En oo koskaan ollut mikään kova Manifesto Jukeboxin ystävä, enkä oo sitä vieläkään lauantain keikan jälkeen. Se kuitenkin soitti tokana, vähän siinä ehti jo väsyä kun ne soitti ties kuinka kauan eikä edes tajunnut milloin biisi vaihtu mut oli se omalla tavallaan ihan viihdyttävä keikka, ei mikään täysin surkea. Manifesto Jukeboxin jälkeen oli maailman vaikein pysyä paikallaan, kun se hetki, jota oli 2 vuotta odottanut oli ihan käsillä. Eturiviinhän sitä oli puskettava, kun ei mulla ollut mitään mahiksia nähdä yhtään mitään loppuunmyydyssä Nosturissa sieltä ihmispaljouden keskeltä. Sit aukes verhot. Ja se oli menoa. Ihmiset daivas kun hullut, kiipes lavalle laulamaan mukana, Endstand soitti just ne biisit, jotka halusin kaikista eniten kuulla.. se oli niitä hetkiä, kun ei haluais olla missään muualla ja olo on maailman onnellisin. Mäkin hikoilin itseni kuoleman partaalle, muttei sillä ollut mitään väliä, koska olisin kuollut aika helvetin onnellisena. Jo parin ekan biisin jälkeen jätin eturivin paikkani ja lähdin ihmisten sekaan riehumaan pääni irti mut palasin aina aitiopaikalleni takas katsomaan, kun Janne huutaa keuhkonsa irti ja silti katsoo silmiin ja hymyilee. Tuntuu kauheelta raiskaukselta edes yrittää kirjoittaa siitä fiiliksestä, mikä oli Endstandin aikana, ei mitään sen kaltasta oo ennen ollut eikä välttämättä tuu enää koskaan olemaankaan. Sekin kertoo aika paljon, että muutaman ekan biisin jälkeen Samuli sai aivotärähdyksen ja kuskattiin Meilahden sairaalaan ja Riina hukkas toisen kenkänsä ja sille tielle se sitten jäi. Keikan loppupuolella Janne sano, että mitään encorea ei tuu, tää on tässä. Vika biisi oli paras mahdollinen lopetusbiisi, Negative Approachin Can't Tell No One, jolloin muun muassa Aki nous lavalle laulamaan. Endstand kiitti ja kumarsi, Janne laskeutui alas lavalta yleisöön ja kaiuttimista lähti soimaan se herkkä pianofiilistely Someone Is Watching Youn lopusta. Janne purskahti itkuun, munkin silmät kostui, osa itki vuolaasti ja koko Nosturi tuli halaamaan Jannea. Vittu se oli parasta. Kuuntelen tätä pianoherkistelyä just nyt ja silmät meinaa vaan kostua uudestaan. Ihan järjetöntä, miten voi yks bändi vaikuttaa näin paljon. Turhaan mä alan sitä tässä selittämään, se pitää itse kokea ja olla läsnä ja ennen kaikkea tajuta, mistä koko touhussa on pohjimmiltaan kyse. Jokainen ottakoon siitä itse selvää. Kaiken sen itkun ja tunteilun jälkeen alko soimaan tämä, jotta kukaan ei lähtis kotiin itkien vaan iloisin mielin. Mä lähdin takaisin hotelliin hikisenä, haisevana, naama levinneenä ja onnellisena. Ihan käsittämättömän onnellisena.

Että mä sitten rakastan punkkia.

Keep screaming, keep screaming, never fall into silence.